Rusthollista ratsutilaksi
Tuomarla on ollut Kärjenniemen kylän ja koko Sääksmäen pitäjän vanhimpia tiloja. Kustaa Vaasan määräyksestä perustetussa maakirjassa ensimmäien omistaja on ollut Olavi Pekanpoika vv 1539-1576. Tuomarlan suvulla tila on ollut vuodesta 1702. Historian aikana tilaa on jaettu pienempiin osiin, ja välillä näitä on jälleen yhdistetty.
Vielä 1930-luvulla tilan pinta-ala on ollut noin 200 hehtaaria. Sotien jälkeen vaihtoehtoja ei paljon ollut. Neljästä veljeksestä Reino ja Viljo lähtivät muihin ammatteihin, olosuhteiden pakosta Pertti ja Paavo jäivät viljelemää maata ja jakoivat tilan kahtia. Paavo maatalouskoulutuksen saaneena jäi pitämään kantatilaa, ja Pertti rakensi uudet rakennukset omalle tilalleen, jonka nimeksi tuli Seikka. Molemmille tiloille tuli peltoa 17-18 ha ja metsää noin 60 ha.
Lypsykarjaa, hevosia ym kotieläimiä molemmilla tiloilla oli yhtäjaksoisesti 1960-luvun loppuun saakka. Paavon ja vaimonsa Annan lypsykarja oli vakiintuneesti ruskeaa länsisuomalaista maatiaisrotua ja peltoviljelyssä noudatettiin vanhaa hyväksi koettua viljelykiertoa. Pertti ja vaimonsa Irja haistelivat myös uusia tuulia ja alkoivat jalostaa Ayrshire-lypsykarjaa. Kaikki maataloustuotanto katkesi molemmilla tiloilla 1960-luvun lopussa, kun peltoja valtion tuella laitettiin pakettiin. Se oli henkisesti kova isku, mutta toisaalta jonkinlainen esieläke kolme sotaa ja ankaran ruumiillisen työn läpikäyneille isännille ja emännille.
Lampaat olivat pääosassa vuodesta 1981, jolloin Heimo Tuomarla perheineen osti Tuomarlan vanhan kantatilan setänsä Paavon perikunnalta. Eläinkantaa rikastuttivat myös itäsuomalaiset kyyttölehmät useita vuosia. Tilalla on peltoa 12 ha, perinnebiotooppilaitumia toiset 12 ha ja talousmetsää 15 ha.
Seikan tila on nykyisin Heimon siskon Marja Ilovuoren ja hänen lastensa omistuksessa. He ovat keskittyneet metsien hoitoon, pellot on vuokrattu naapureille.
Tilan kantapalstalla 1990-luvulla Ari Sirenin johdolla tehdyssä arkeologisessa tutkimuksessa vanhin löytö on kuvassa näkyvä pala Westerwald-keramiikkaa, jota valmistettiin Pohjois-Saksassa (Köln) vuosina 1590-1630. Tuomarlasta on tiettävästi ollut ratsumies 30-vuotisessa sodassa. Ilmeisesti eurooppalainen loistoastia, esim. oluttuoppi on päätynyt Sääksmäelle sotamuistona.
Taiteilija Kuutti Lavonen on antanut mielikuvituksen laukata vielä kauemmas: hänen laatimassaan Tuomarlan ExLibriksessä ratsumiestä symbolisoi arkkienkeli Jehudiel, ja siitä on muotoiltu myös tilan logo.
Siirtyminen luomutuotantoon
Tila siirtyi 1990-luvun alussa luomutuotantoon, mikä oli hyvä ratkaisu tilan hiesusavisille pelloille. Kuusivuotinen viljelykierto oli luomusuositusten mukainen: 1-3 vuodet heinänurmi, typensitojakasvina puna-apuila tai sinimailanen. 4. vuosi syysruis, 5.vuosi kevätvilja, yleensä kaura, 6. vuosi kaura, joka oli suojakasvina samaan aikaan kylvetylle nurmensiemenelle.
Kokemuksensa luomusta Heimo Tuomarla on tiivistänyt näin:
Virallisten ohjeiden (mm. EU-tukia koskevat ohjeet) luomuviljelyn aloittamisen jälkeen kaksi ensimmäistä vuotta ovat ns siirtymävuosia. Kolmantena vuotena vasta satokasveja saa myydä luomutuotteina. Tuomarlassa kesti kuitenkin lähes 10 vuotta, ennen kuin satotaso alkoi olla kilpailukykyinen väkilannoitteiden ja torjunta-aineiden avulla tuotettuun satoon.
Siinä vaiheessa pelloilla oli viljelykierrossa ollut jo kaksi kolmen vuoden nurmijaksoa ja paljain silmin oli helppo nähdä, että maan mururakenne, kuohkeus ja veden pidätyskyky olivat nousseet aivan uudelle tasolle. Lierojen pystysuoria käytäviä oli paljon ja monet niistä ulottuivat jopa 1,5 m syvyyteen – ne toimivat samalla luonnon salaojina (kuva alla).
Nobel-palkitun A.I.Virtasen opit tuntuivat pätevän hyvin Tuomarlassakin.
Tätä kokeilua moni voi perustellusti kritisoida sillä, että helppo sitä on kokeilla kaikenlaista, kun isäntä on palkkatöissä tilan ulkopuolella ja perustoimeentulo on turvattu sitä kautta. Se on totta, mutta se ei estä toteamasta, että itse menetelmä toimii. Toisaalta, kun pellot olivat olleet viljelemättä koko 70-luvun, liikkeellelähtö muistutti enemmän uudisraivaajan työtä verrattuna niihin, joissa uusi viljelijä sai valmiin tilan.
Aloitusvuosi oli jo viedä uskon: pitkän korsiintuneen heinän suojissa pelto oli täynnään myyriä ja käärmeitä. Sinä vuonna tunsi olevansa kuin Seppo Ilmarinen, joka kynsi kyisen pellon! Voisi luulla, että tällainen pelto sopisi suoraan luomuun, mutta asia ei ole aivan yksinkertainen.
Tilamuseon päänäyttelyssä luodaan tiivis katsaus maatalouden murrokseen viimeisten sadan vuoden ajalta. A. I. Virtasen, tärkein perintö viime sotian ajalta on jo ehditty unohtaa moneen kertaan. Nykyisin sitä yritetään palauttaa uudelleen kunniaan luomuviljelyn ja hiiliviljelyn keinoin. Uuden aallon lipunkantajia on agronomi, MV Jukka Rajala, jonka tutkimustuloksia ja evästyksiä käytännön viljelijöille esitellään museossa tarkemmin.
EU-aika nosti vanhat luonnonlaitumet jälleen kunniaan - perinnebiotooppeina!
Perinnebiotooppien hoito on koko EU-ajan vuodesta 1995 alkaen perustunut valtion kanssa tehtyihin 5-vuotisiin sopimuksiin, joiden myötä tilalle on maksettu maatalouden ympäristötukea. Joinakin vuosina tilan puolesta sopimuksen on tehnyt Pirkanmaan luonnonsuojelurahasto Kaunis Maa ry ja joinakin vuosina vuokraviljelijä, kuten nytkin.
Perinnebiotooppien hoito perustuu vanhakantaisen maatalouden malliin, joka on ne synnyttänytkin eli laiduntaviin eläimiin ja niittoon. Laitumien avoimuutta uhkaavia puita ja pensaita on myös aika ajoin raivattava. Niitto- ja raivausjäte on vietävä laitumelta pois. Perinteisesti tilalla on ollut kaiken sorttisia kotieläimiä. Tuomarlassa laitumia ovat hoitaneet 1980- ja 90-luvuilla lampaat, 2000-luvulla myös kyyttölehmät ja niiden jälkeen hevoset ja ponit. Nykyisin monimuotoisesta kotieläinpihasta huolehtivat myös ratsutallin kotitarvekanat ja -kanit sekä lemmikkeinä pidetyt vuohi, lammas ja lapinlehmät.
Ruskeita lampaita ladolla ja tutkijan perhospyydys.
Maailman luonnon heikkenevästä tilasta on alettu kantaa yhä enemmän huolta viime vuosina. Monimuotoisuus ja luontokato ovat uusia käsitteitä ja monille vaikeita ymmärtää. Monet tutkimukset osoittavat, että Pohjoismaissa perinnebiotoopit ja vanhat metsät ovat kaikkein uhanalaisimpia luontotyyppejä (ns. Punainen kirja 2018).
Perinnebiotoopeista on luokiteltu Suomessa noin 40 alatyyppiä, ja niistä 95 % on äärimmäisen uhanalaisia. Vanhojen metsien tyypeistä vastaava luku on 76%. Ruotsissa kasviekologian professori Ove Eriksson on arvioinut, että jos lajien kirjoa lasketaan maapinta-alan neliömetriä kohti, Pohjolan vanhat luonnonlaitumet ovat jopa lajirikkaampia kuin tropiikin sademetsät.
Nykypäivää ja tulevaisuudennäkymiä
Vanhan rustholliajan perintönä tilasta on 2010-luvulta alkaen tullut monimuotoinen ratsutila. Sitä varten rakennettiin noin 1000m2:n ratsastuskenttä, kunnostettiin laidunaitoja, vanhoja kärryteitä ja metsäpolkuja.. Tilan talouskeskuksen omistus siirtyi vuonna 2018 Katja ja Janne Karhulle, joiden Taikaponit Oy vetänyt runsaasti seudun nuoria ratsastusharrastuksen pariin.
Hevosia ja poneja tallilla on noin 30.
Uudet haasteet odottavat ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuutta uhkaavan lajikadon myötä. Molemmissa katseet ja odotukset ovat suuntautuneet maa- ja metsätalouteen, jotka molemmat käyttävät ilmakehän hiilidioksidia vihreän kasvuston luomiseen. Maatalous on ilmeisesti ollut merkittävä hiilinielu ennen teollis-kemiallisten menetelmien esiinmarssia. Metsämaa on pitkään ollut merkittävä hiilinielu, kun taas peltomaata on pidetty päästöjen lähteenä. Turvemaita pidetään ongelmallisimpina.Ja jälleen polttopisteessä ovat biologia ja kemia: löytyvätkö tehokkaimmat hiilinielut luonnon vai teollisuuden prosesseista? Päästö- ja nielulaskelmissa on kuitenkin vielä suurta epävarmuutta, tarkempia laskentamenetelmiä tarvittaisiin kipeästi.
Ratkaisuja täytynee löytää molemmista, sillä aikaa ei ole enää hukattavaksi, jos haluamme säilyttää maapallon elinkelpoisena. Maatalouden puolella mahdollisuuksia on periaatteessa paljon, mutta niiden hyödyntäminen vaatii suuria muutoksia sekä tuotantomenetelmissä että koko ruokaketjun asenteissa.
Tuomarlan kantatilan metsät ovat olleet jatkuvan kasvatuksen metsiä niin aiempien kuin nykyisen sukupolven aikana. Kohtalon kysymyksenä koko Etelä-Suomessa voidaan pitää kuusen pärjäämistä, kun ilmaston arvioidaan lämpenevän pohjoisilla leveysasteilla kolme kertaa nopeammin kuin maapallolla keskimäärin. Kuusi on levinnyt Suomeen 4000-5000 vuotta sitten, kun jääkauden lopettanut lämpökausi antoi tilaa jälleen viileälle ilmastolle. Kuusia kuivuu ja kuolee pystyyn nyt lisääntyvässä määrin. Syypäänä pidetty kirjanpainaja vain viimeistelee tuhon alkaen puista, jotka ovat ensin heikentyneet muista syistä. Hurjimpien ennusteiden mukaan Etelä-Suomen metsien kuusikot kuolevat pystyyn vielä tällä vuosisadalla.
Mitä yhteistä sitten on pellon ja metsän kasvukunnolla? Tai hiilensidonnalla? Fotosynteesi ja yhteyttäminen tunnetaan pitkältä ajalta hyvin, mutta unhoon on jäänyt ”maanalainen karja”. Se tarkoittaa maan pinnan alla eläviä pieneliöitä, joita on miljardeja yksilöitä jo kourallisessa hyvä peltomultaa: mikrobeja, alkueläimiä, hyönteisiä, matoja jne. Ne tarvitsevat elääkseen eloperäisen aineksen lisäystä säännöllisesti. Metsässä sitä tulee puiden pudottamista lehdistä, neulasista ym karikkeista. Pelloille tämä lisäys on perinteisesti saatu karjanlannasta, komposteista jne. Mineraalilannoitteista eloperäistä ainesta ei saada. Nykyisin kokeillaan pelloilla muitakin mahdollisuuksia, kuten metsäteollisuuden sivuvirroista jalostettuja kierrätyslannoitteita, kuivikkeita ym, joiden valmistus on jo viety teolliseen mittakaavaan. Näiden tuotteiden käytöstä on jo saatu hyviä kokemuksia tiloilla, joilla omaa karjaa ei ole. Ehkäpä uusvanhoja tuotantoeläimiä tulevat olemaan esimerkiksi pelloilla kastelierot ja metsissä änkyrimadot?